Sanktiot hirvijahdissa

[Sigamees]

[tuhola]

Ite olen ampunut varmasti 70% hirvistäni polvituelta. Heitän aina polvelle ku vaan mahdollista. Ihmettelen miten harva tota tyyliä käyttää. Esim passissa olen lähes aina jonkun näköisessä kyykky tai polviasennossa josta sitte helppo muuntaa asento ammuntaa varten tasapainoiseksi polviasennoksi. Haukulle hiipiessä pudotan itseni aina polvelle ja ammun siitä. En tiedä. Itelle jotenki aivan automaatio käyttää tukea aina ku mahdollista. Puista saa hyvän tuen. Polvituki plus puutuki niin jo on aika tukeva asento kopata hirvi kauaskin. Hyvin usein olen juossut jotain penkkatietä hirvien eteen. Kun olen nähnyt hirven laskettavan tien ojaan niin juoksusta heittänyt polviasentoon ja siitä tuelta naps! En ole koskaan nähnyt muiden tekevän tätä kuin jossain videolla olisko ollut takeem tai joku muu foorumilainen ja sitten veljeni myös ampuu polvelta.

Tietty kotikoppeloa lauon polvihollilta usein. Siinäkin hommassa laukauksen laatu on paree makuulta tai polviltaan kuin vapaalla kädellä sohlattuna..

[Elan]

[ÄIMÄNKÄKI]

[Jyrkkä D]

[Nimrod]

Tässä ollaan taas yleistämässä yksittäistapauksista. Tämä on toki tavallista ja inhimillistä, mutta ei oikein vie asioita eteenpäin.

Minä tein tässä muutamia vuosia sitten "vikalistan" metsästysseuramme hirvihommista ja siellä ongelmatilanteissa korostui äärimmilleen vain ja ainoastaan se, että osumat olivat hirvessä liian takana. Mielenkiintoista asiasta teki se, että ei ollut oikeastaan merkitystä sillä, että millaisesta pyyntimuodosta oli kyse.

Kun lähdin sitten selvittelemään asiaa, niin muutama kysymys nousi esiin. Minkä vuoksi töppäykset painottuivat samoille henkilöille? Minkä vuoksi kyttäämällä ja hyvältä tuelta tuli töpinkejä samaan malliin kuin nopeammissa tilanteissa? Miksi osumat olivat juuri ravoilla?

Ensinnäkin suurin hirven tappamiseen liittyvä ongelma on se, että hirvi kuolee, mutta kuolinjuoksustaan johtuen sitä ei meinaa sulalla maalla löytää. Tämän vuoksi tuntui, että kytiksellä töpätään enemmän, mutta tosiasia olikin se, että puutteet olivat kuolleen hirven löytämisessä. Eli tyypillinen: jos ei meinaa löytyä, niin soitto hirvikoiramiehelle ja koira irti elävien hirvien perään...

Osuman takavoittoisuus kiinnosti sitten enemmän. Paljastui kaksi selvää hahmottamisvirhettä, jotka lisäävät todennäköisyyttä osumien takavoittoisuudelle. Ensinnäkin ampumaetäisyyden kasvaessa tapahtuu se, että ampuja vaistomaisesti tähtää keskemmäs hirveä eli lähemmäs massakeskeispistettä. Tätä tapahtuu sitä herkemmin mitä kauempana hirvi on tai mitä pienempi suurennus on käytössä. Nyrkkisääntönä on se, että ilman suurennosta jo 40 metrin etäisyydellä ampuja alkaa "nojata" pois reunalta, eli osumaa hilataan keskemmälle. Toinen ja huomattavasti ongelmallisempi onkin sitten se, että osalle metsästäjiä on äärimmäisen hankalaa hahmottaa hirveä kolmiulotteisesti. Toisille asia on itsestään selvä, mutta osalle asia ei vain avaudu. Eli ei osata ajatella menoreiän lisäksi ulsotuloreikää. Kolmas ongelma liittyy edelliseem, mutta sitä tapahtuu kaikille. Hirven kulmittaisuuden arvioinnissa paljastui, että hirvi saa olla tulosuunnassa melko jyrkässäkin kulmassa, että kulmittaisuuden huomaa selvästi. Jos tähän yhdistetään lavan takalinjan tavoittelu, niin riski rapaosumalle kasvaa oleellisesti.

Haastattelin näitä ampujia muutamana vuonna kun seuralla oli niin paljon lupia, että jotain tilastoa sai aikaiseksi ja yllätys oli suuri kun hirven kuvaa näyttämällä pyysin osoittamaan tähtäyspaikan jota "kannattaa tavoitella". Hyvin moni osoitti kohdan, joka on aivan liian takkavoittoinen jo optimaalisessa tilanteessa, saati sitten tilanteessa jossa hirvi on hivenenkin kulmassa ampujaan nähden.

Tämä avasi silmiäni ja en enää aivan samalla tavalla näe asiaa ampumataito-ongelmana, vaan kyse on käytännössä enemmän hahmottamisongelmista joihin pahvinpuhkonta ei varsinaisesti auta. Enemmänkin huono ampumataito näkyy siten, että kuti ei lähde kuin, että ammutaan miten sattuu.

[tuhola]

Paljon totta. Nimrodin lanseeraama tähtäyspisteen haku säkästä alas on ainut ja oikea tyyli opettaa kokemattomat hahmottamaan oikea osumakohta. Hirvikello ei ole käypä tähän.

[tee667]

Minä pidän ongelmallisena vinosti vastaantulevan hirven ampumista. Jos ajattelen kolmiulotteisesti, niin sisäänmenoreikä on lapaluun etureunalla. Tässä vaiheessa pelkona on, että luoti "kimpoaa" lapaluusta eikä mene keuhkoille. Jos taas ammun selvästi enemmän kylkeen, on vaarana suolille mennyt laukaus. Ja taas enemmän pistokuoppaan käännettynä vaarana on vain osuma toisen puolen lapaan. En tiedä onko tuo kimpoaminen lapaluusta todellinen ongelma, kun ei ole sadan hirven kokemusta. Yhden tälläisen olen kuitenkin kaverin ampumanan nähnyt. Tämä kuvattu ongelma on varmaan marginaalinen ja johtuu vähäisestä kokemuksesta.

[tuhola]

Minusta ongelma tosiaan on marginaalinen. Säkästä alas keskelle ja pam. Lataus ja toinen laaki jos hyvä paikka. Kyllä ne siihen tautiin puutuu.

[tee667]

[Tapiok]

[Jyrkkä D]

[Nimrod]

Tilanne olisi eri jos nuo kuvatun kaltaiset ylipäätään ampuisivat koskaan hirveä kohden...

[Jyrkkä D]

[Nimrod]

Oletteko muuten tehneet koskaan seuroissanne tilastoa kaatojen jakautumisesta? Minä nimittäin silloin kerran tein sellaisen kun muutenkin näitä asioita tutkiskelin. Tuolloin osoittautui, että seurassa oli koko joukko porukkaa, joka ei ollut ampunut koskaan hirveä tai ei ollut ampunut hirveä viimeiseen viiteen vuoteen. Tätäkin ongelmaa mietiskelin ja tuolloin tuli vastaan se, että uskalluksen puute oli suurin syy kaatojen puutteeseen. Eli toki osa porukasta oli sellaista, jota ei juuri näy kuin lihanjaolla, mutta osa oli kyllä kohtuullisen tunnollisestikin jahteihin osallistuvia.

En näitä sitten tietenkään haastatellut, mutta tein ampumaohjeistuksen seuran metsästyksenjohtajan roolissa. Tuolloin meillä oli vielä tapana arvostella aikaansaatuja osumia ja tuolloin meillä oli vielä jahdissa mukana niin sanottuja hirvikeisareita, jotka neuvoivat auliisti hirven ampumisessa. Nämä neuvot olivat siis sellaisia millä lihahävikki olisi mahdollisimman vähäistä. Eli kaulaan ja päähän jne. Ja aina kun osuma oli lavalla, aiheutti tämä parran pärinää ja ampujan sättimistä. Osa tämän kesti, osa ei.

Noh, tuo ohjeistus piti sisällään lähinnä sen, että metsästyksenjohtaja kehoitti vahvasti jättämään tällaisten taito-osumien tavoittelun pois ja suuntaamaan huomion "lapakympin" tavoitteluun. Homma meni jakeluun ilmeisen hyvin, sillä seuraavana syksynä kolmannes noista tilastojen nollakaatajista oli saanut ammuttua hirven ja toisena vuonna määrä puolittui. Mielestäni tämä oli hyvä parannus tilanteeseen ja oikeastaan osoitus siitä, että pelko hyvän osuman huonoudesta oli suurin syy jättää ampumatta.

Hirven ampumisesta voidaan tehdä vaikeaa ja määrätynlaisella ampumamoolastuksella siitä on mahdollista tehdä vieläkin vaikeampaa kuin mitä se todellisuudessa on. Jos metsästystilanteessa ampumista halutaan lähteä parantamaan, pitää se tehdä ensisijaisesti ampumatilanteen arvioinnin opastuksella ja osuman sijoittamisen opastuksella. Kun metsästäjällä on tiedossa, että mihin hirveä pitää ampua ja millainen paikka on kelvollinen, on ampumataidolla merkitystä vasta tästä eteenpäin.

Ampumataito on sitten vielä sellainen asia, että pelkästään sillä ei pötkitä keskimäärin kovin pitkälle, sillä vaikeimmat paikat vaativat kiväärimiestaitoa. Nämä ovat kaksi eri asiaa. Edellä on jo mainittu polviasennon käyttö ja tämä on hyvä esimerkki nimenomaan kiväärimiestaidosta. Kiväärimiestaito on sitä, että ampuja osaa ottaa suorituksesta pois inhimillistä virhettä, jolloin onnistumiselle on paremmat edellytykset.

En valitettavasti ole nähnyt radoilla juuri nimeksikään kiväärin käytön harjoittelua vaan ampumaharjoittelu perustuu pääasiassa tukemattomista asennoista touhuamiseen. Tällainen asentoharjoittelu olisi huomattavan hyödyllistä ja parantaisi suorittamista metsällä, mutta vain jos ampujalla on tieto siitä, mihin hirveä pitää ampua ja uskallusta kuunnella suunsoittoa muutaman lapakilon hävikistä.